”Elämäntavan vankilasta vapautuminen kohti elämäniloa” – Blogisarja osa 4. – Muutosvalmennus Harmonia

”Elämäntavan vankilasta vapautuminen kohti elämäniloa” – Blogisarja osa 4.

Anneli

Tänään sukelletaan muutokseen blogisarjan ensimmäisessä osassa esitellyn Annelin esimerkkitarinan kautta. Miten tämä ylisuorittaja ja 55-vuotias perushoitaja suuntaa kohti uudenlaista onnellista ja tasapainoista elämää. Annelin tarinan tarkoituksena on tuoda muutos meidän jokaisen ulottuville avaamalla näköaloja siihen, millaisilla askelilla omaa elämää voi muuttaa arvojensa mukaiseksi.

Anneli on oikein ”prototyyppi” suomalaisen työn sankarista, joka purjehtii työpaikallakin jokaiseen kriisitilanteeseen ”sädekehänsä” kanssa pelastamaan koko maailman. Hän on ulospäin hirveän herttainen ihminen, mutta sisältä päin maailman vihaisin ihminen. Se mikä tekee Annelin tavasta kohdata elämä erittäin tuhoisan, on hänen sisäänpäin käännetty vihansa. Sanotaan, että ylikiltin ihmisen ulkokuoren alla elää maailman vihaisin ihminen.

Hän ei koskaan tuo esiin omaa tunnettaan tai pettymystään joutuessaan esimerkiksi tekemään töitä, jotka kuuluisi jollekin toiselle. Hän ei osaa rajata terveesti omaa vastuutaan asioista, joita hänen ei tarvitsisi tehdä. Hän tekee ne ”kiltisti”, mutta voit olla aivan varma ettei hänen tekemänsä työ jää jälkeenpäin keneltäkään huomaamatta ja varsinkaan se, kuka työn on tehnyt. Hän kyllä muistaa mainita tehneensä toistenkin työt. Se tulee esiin hänen luettelemassaan ”työlistassa”, jonka hän ikään kuin kahvipöytä keskustelussa tauolla luontevasti sujauttaa sivulauseeseen. Ikään kuin odottaen yleisön suosionosoituksia. Hän kokee olevansa ”elossa” ja tärkeä ainoastaan suorittamalla elämää ja tuomalla muiden ihmisten tietoisuuteen, kuinka paljon hän on työtä tehnyt.

Mitä tällainen oman työpanoksen korostaminen sitten Annelin työyhteisössä saa aikaan? Anneli kyllä ”nakitetaan” tekemään ylimääräisiä töitä ja hän ottaa kaikki työt vastaan, mutta mikään hänen tekemänsä työmäärä ei korjaa hänen riittämättömyyden tunnetaan.  On tehtävä aina vain enemmän ja paremmin. Anneli kokee, etteivät muut osaa tehdä töitä yhtä hyvin kuin hän. Muille ihmisille tämä kyllä tulee selväksi työpaikalla, vaikka Anneli ei sitä koskaan suoraan ole sanonutkaan. Tämäkin on yksi hänen keinoistaan kohottaa omaa itsetuntoaan. Hän asettaa mielessään itsensä toisten yläpuolelle ajattelemalla tekevänsä asiat paremmin kuin muut.

Anneli ei ole koskaan edes pysähtynyt ajattelemaan motiiveitaan oman työpanoksen korostamiselle ja työn ylisuorittamiselle. Hän itse ei näe, miten hänen tapansa kohottaa itsetuntoa tapahtuu muiden ihmisten kustannuksella. Nostattaessaan esiin omaa työmääräänsä ja työpanostaan, hän viestii muille epäsuorasti pitävänsä itseään ”parempana työntekijänä”. Nostattamalla itseään, hän samalla vähättelee toisia. Hän ikään kuin epäsuorasti vertailee itseään muihin. Luo työpaikalle kilpailuasetelman, jossa toisen työtä ei välttämättä arvosteta. Keskitytään ainoastaan kilpailemaan sillä, kuka on tehnyt eniten ja tuo parhaiten sen esiin. Keskitytään oman panoksen ylikorostamiseen. Näin luodaan työpaikalle terveen työnilon sijasta suorittamisen ilmapiiri.

Myös yksityiselämässä Annelin tapa kohottaa omaa itsetuntoaan muiden ihmisten kustannuksella näkyy esimerkiksi hänen suhteessaan aikuisiin lapsiinsa. Anneli puhuu ”sivulauseessa” ystävilleen ja sukulaisilleen, kuinka paljon hän on kotitöitä tänäänkin tehnyt ja käynyt auttamassa aikuista poikaansa ja tämän perhettä kotitöissä sekä lastenhoidossa. Annelin poika ei ole pyytänyt apua, mutta hän itse kokee, ettei pojan perhe selviytyisi arjestaan ilman hänen työpanostaan.

Annelin poika ja tämän vaimo ihmettelevät kovasti lastensa mummon intoa kulkea vielä työpäivän jälkeen heillä hoitamassa lapsia ja siivoilemassa. He ovat yrittäneet hienovaraisesti vihjailla Annelille, ettei tämän tarvitsisi tulla heille imurin kanssa heilumaan monta kertaa viikossa. Anneli tekee nykyään osa-aikatyötä, koska hänen terveytensä ei ole enää yhtä hyvä kuin ennen. Vaikka hänen kehonsa pistää vastaan, hänen mielensä ei usko fysiikan esiin tuomia rajoitteita. Anneli on stressaantunut ja ylisuorittaa, mutta ei suostu hellittämään. Annelin itsetunto on jo pienestä asti rakentunut kovalle suorittamiselle ja osa-aikatyön myötä hän kokee elämänsä tyhjäksi ja itsensä riittämättömäksi ihmisenä, mikäli ei ”suorita elämää” poikansa kotona. Anneli ei itse tätä tiedosta, mutta se on hänen käyttäytymisensä pohjalla oleva motiivi.

Anneli myös selostaa ystävilleen ja sukulaisilleen, miten hän tänäänkin on imuroinut poikansa perheen 200 neliöisen omakotitalon ja laittanut perheelle ruoan oman työpäivänsä jälkeen. Hän tuo sivulauseessa sukulaisilleen ja ystävilleen tiedoksi, miten hänen poikansa perheen olisi mahdotonta selviytyä arjesta ilman hänen ”arjen sankaruuttaan”. Anneli ”kiillottaa” omaa ”sädekehäänsä” ja samalla likaa poikansa mainetta arjesta selviytymisen suhteen muiden ihmisten silmissä huomaamattaan. Hän ei ymmärrä poikansa haluavan olla itse oman arkensa sankari.

Hän on oman itsetuntonsa kohottamiseen suorittamisella niin ”koukussa”, ettei edes näe nostattavansa sitä muiden kustannuksella. Annelin poikaa tämä on alkanut vuosien saatossa ärsyttää. Hän kokee äitinsä ”auttamisen” ylimitoitettuna ja haluaisi perheelleen enemmän omaa rauhaa. Hän ei vaan halua loukata äitiään. Häntä myös ärsyttää se mielikuva, jonka hänen äitinsä luo heidän arjestaan sukulaisille. Hän ei ymmärrä, miten äidin mielestä heidän arjestaan selviytymisen kannalta hänen äitinsä niin mittava osallistuminen olisi tarpeellista. Hänelle riittäisi hyvin, että äiti kävisi kerran tai pari viikossa kahvittelemassa ja leikkimässä lastenlastensa kanssa.

Tavatessaan sisaruksiaan ja veljeään Anneli luettelee heidän kanssaan kilpaa, kenen lasta on ”pitänyt” auttaa eniten ja kuka on tehnyt tällä viikolla eniten lastensa eteen. Sen sijaan, että he pyyteettömästi auttaisivat tekemättä numeroa omasta auttamisestaan, he pönkittävät omaa itsetuntoaan kehumalla kilpaa omaa suoritustaan omien lastensa arjen sankareina. Heidän puheensa omista lapsistaan on negatiivisuuden sävyttämää ja siinä oma lapsi esiintyy ”uusavuttomana” autettavana, joka ei selviytyisi elämästään ilman näitä ulkopuolisia arjen supersankareita. Omaa lasta käytetään siis oman omanarvontunnon nostamiseen – tekemällä se tämän lapsen kustannuksella.

”Suomalaisen työn sankarit”

Mikä sitten saa ihmisen tekemään enemmän, kuin hänen kuuluisi? Paremmin kuin hänen kuuluisi? Jaksamaan enemmän kuin jaksaa? Ketä ne on ne ”suomalaisen työn sankarit”? Yhteiskunnassamme ja monessa suomalaisessa suvussa kytee edelleen vahvana ihmisarvon määritteleminen suoritetun työmäärän perusteella. Jo lapsena ihminen omaksuu tietyn arvomaailman ja oppii aikuisen mallista, mitä asioita he arvostavat ja miten he tuovat puheessaan esiin arvojaan – mistä saa kiitosta ja millaisia ihmisiä kiitellään.

Aikuinen voi jo omalla puheellaan tuoda lapselle oman arvomaailmansa tietoon. Luettelemalla joka päivä, miten paljon on tänäänkin töitä tehnyt ja mitä kaikkea on saanut aikaan, hän viestii sen olevan arvo johon on pyrittävä. Näin aikuinen näyttää lapselle mallia jo pienestä pitäen, että arvosi määrittyy tekemäsi työmäärän perusteella ja sen  mukaan, miten paljon tuot esiin tekemääsi työtä. Tämä ihmisen oma sisäinen puhe, jonka kautta hän on oppinut itsekin jo lapsuudessa ”pönkittämään” omaa itsetuntoaan, kasvaa myös osaksi lapsen arvomaailmaa. Näin sukupolvien ketju muodostuu. Ja laajenee koko yhteiskuntaan.

”Arjen sankariviitan riisuminen”

Eräänä päivänä Annelin poika saa tarpeekseen äitinsä arjen sankaruudesta. Hän pyytää äitiään laskemaan imurin kädestään ja istumaan alas kahvikupin ääreen. Hienovaraisesti hän vihjaa äidilleen, että jatkossa he hoitavat itse kotityönsä ja olisi kiva, jos hän kävisi leikkimässä lasten kanssa vaikka kerran tai pari viikossa. Äiti hämmästyy tästä ja aluksi loukkaantuukin. Hän lähtee poikansa kotoa vihaisena ja miettii, kuinka kiittämätön poika on hänen avustaan.

Kotona juteltuaan puolisonsa Heikin kanssa, hän alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka hän on osallistunut liikaa poikansa perheen elämään. Heikki kysyy Annelilta, onko tämä koskaan ajatellut, kuinka jokaisen poikansa luona käymisen jälkeen seuraa pitkä lista töistä, joita hän luettelee pojan luona tehneensä. Anneli alkaa itsekin ymmärtää, kuinka hänen oma tulkintansa motiiveistaan auttaa on ehkä sittenkin hautautunut huonon itsetuntemuksen alle. Hän alkaa ymmärtää, miten suorittaminen on aina ollut suojautumismekanismi, jonka avulla hän yrittää ylläpitää itsetuntoaan ja arjen sankaruuttaan.

Heikki ehdottaa, voisiko Anneli ajatella heidän keskittyvän enemmän omaan elämäänsä lasten elämän sijasta. Nyt, kun olisi aikaakin mökkeillä ja nauttia arjesta Annelin osa-aikatyön vuoksi, voisivat he vihdoinkin alkaa hellittää arjen oravanpyörästä. Anneli sulattelee asiaa muutaman päivän ja alkaa itsekin nähdä heidän yhteisen visionsa tulevaisuudesta.

He osallistuvat Heikin kanssa jo samana viikonloppuna Parisuhteen aarrekartta-valmennukseen (http://www.muutosvalmennusharmonia.fi/valmennukset/parisuhteen-aarrekartta/), jossa luovat yhteisen visionsa tulevaisuudestaan. Millaista on heidän unelmiensa arki? Millaista heidän arvojensa mukainen elämä ja parisuhde? Hän innostuu ajatuksesta, kuinka luonnossa liikkuminen ja hänen arvojensa mukainen elämä olisi mökillä mahdollista. Hän alkaa nähdä yhteisen ajan Heikin kanssa marjametsällä ja veneilemässä mahdollisuutena ulospääsyyn vuosia kestäneestä arjen oravanpyörästä, jossa on jo pitkään mennyt liian lujaa. Elämään löytyy työn rinnalle ja suorittamisen sijasta muitakin asioita.

Töissä Anneli alkaa myös nähdä oman ylisuorittamisensa vaikutukset ja sen, että hänen oman työpanoksensa ylikorostaminen pilaa työpaikan ilmapiiriä. Hän ei anna tilaa toisille työntekijöille eikä arvosta toisten osaamista. Ei usko toisten suoriutuvan työstään. Niinpä Anneli ottaa asian puheeksi kollegansa Tiia-Marian kanssa. Hän myöntyy luovuttamaan Tiia-Marialle työtehtäviä, jotka hän on aikaisemmin itse uskonut ainoastaan osaavansa hoitaa. Hän antaa tilaa Tiia-Marian osaamiselle ja uusille työtavoille, joita Tiia-Maria on tuonut esiin haluavansa kokeilla.

Tiia-Maria rohkaistuu tämän myötä kysymään itseään kokeneemmalta Annelilta myös neuvoja vanhemman työntekijän näkökulmasta. Tiia-Maria on helpottunut, kun voi kysyä neuvoa kokeneemmalta työntekijältä ja Anneli helpottunut, koska hän pystyy hellittämään liiallisen työtaakan alta ja antamaan tilaa Tiia-Marialle kokeilla uudenlaisia työntekemisen tapoja. Kaikki ei ole enää hänen vastuullaan. Annelista tämä uusi asenne on vapauttava, vaikka alussa hänestä tuntui pelottavalta ”antaa ohjat” toisille. Hän ymmärtää, että tiimityössä hyödytään eniten uudesta tiedosta ja vanhasta kokemuksesta, jotka yhdistetään toimivaksi kokonaisuudeksi.

Uusien roolien vastaanottaminen voi tuntua ”hypyltä tuntemattomaan” ja herättää meissä valtavan suurta ahdistusta. Kun astumme muutokseen ja antaudumme uudenlaiselle tavalle toimia tilanteissa – uskallamme luopua vanhoista rooleista, muutos on sen jälkeen mahdollista. Kokemamme uuden roolin myötä huomaamme, että muutos on ollutkin tervehdyttävä. Opimme uutta itsestämme ja löydämme uuden puolen persoonallisuudestamme.

Myös läheisemme oppivat näkemään meidät uudessa valossa ja ajan myötä ehkä hyväksyvät muutoksen, vaikka se herättääkin heissä aluksi vastarintaa. Kun muutamme omaa rooliamme, se vaatii myös läheiseltämme roolin vaihtamista. Tiia-Mariaa pelotti aluksi ottaa tehtäväkseen Annelin entisiä töitä ja astua Annelin ”suuriin saappaisiin”, mutta hän koki saavansa Annelilta tukea ja neuvoja. Niiden ansiosta muutos tuntui helpommalta.

Myös työyhteisön muut jäsenet, jotka siirsivät liikaa työtehtäviä Annelille, alkoivat ajan myötä hyväksymään sen, että Anneli onkin oppinut kieltäytymään ylimääräisistä tehtävistä. Annelin esimieskin oli tukena muutoksessa Annelin kerrottua hänelle kokevansa työtaakkansa kohtuuttoman suurena. Yhdessä he osallistuivat Tiimi-aarrekartta valmennukseen http://www.muutosvalmennusharmonia.fi/valmennukset/tiimikartta/, jossa työyhteisö mietti yhdessä visiotaan ja sitä, millainen työyhteisö he haluaisivat olla ja mihin he yhdessä pyrkivät. Luomalla selkeän tavoitetilan siitä, mihin he työyhteisönä haluavat pyrkiä, löytyi suunta kohti tasapainoa ja toimivaa tiimityötä. Tilan antaminen toisten osaamiselle tuntui helpommalta, kun oli yhteinen selkeä päämäärä, jota kohti kulkea.

Elämää vuoden päästä

Tapaamme Annelin vuoden päästä, jolloin hänen elämänsä on aivan erilaista kuin aikaisemmin. Anneli on alkanut työn suorittamisen sijasta saada työhönsä iloa ja saanut uuttakin näkökulmaa annettuaan Tiia-Marian ideoillekin tilaa. Työtapojen muuttaminen on tuonut työhön virkistävää muutosta.

Urautumisen sijasta Anneli kokee työniloa, eikä työkuorma enää ole kohtuuton. Anneli on alkanut panostamaan vapaa-aikaansa enemmän. Töistä lähdettyään he menevät Heikin kanssa viikollakin monta kertaa mökilleen, joka sijaitsee vain lyhyen matkan päässä kaupungista. Mökillä Anneli voi työpäivän jälkeen marjastaa ja liikkua luonnossa sekä veneillä. Luontoihmisenä hänen ei tarvitse viettää enää vapaa-aikaansa vain kaupungissa, jossa ei viihdy. Heillä on Heikin kanssa löytynyt parisuhteeseen uusi suunta ja yhteinen sävel, koska kumpikin nauttii vapaa-ajasta mökkeillessä. He elävät arvojensa mukaista elämää ja kulkevat ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin onnellisuuden polkua elämässään.

Anneli on oppinut luovuttamaan myös ”arjen sankarin” viittansa takaisin pojalleen, jolle se kuuluu. Hän on antanut poikansa perheelle tilaa enemmän, eikä enää käy imuroimassa monta kertaa viikossa pojan kotona. Hän alkaa ymmärtää poikansa perheen selviytyvän muutenkin. Suorittamisen sijasta Anneli käy poikansa luona kahvittelemassa ja leikkimässä lastenlasten kanssa. Hän on alkanut elää hetkessä enemmän ja nauttia ajasta lastenlasten kanssa. Enää mielessä ei pyöri työlista, jota hän suunnittelee. Hän on myös luopunut omien töidensä luettelemisesta ääneen, joka oli hänelle aluksi lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa. Hän joutui harjoittelemaan sitä pitkään, mutta onnistui viimein.

Annelia helpotti myös rajojen asettaminen omalle jaksamiselle työssä, koska hän oppi terveesti sanomaan ei. Enää hän ei kantanut sisällään kätkettyä vihaa siitä, että ”joutuu” tekemään toistenkin työt. Hän oppi luottamaan siihen, että muutkin ihmiset osaavat tehdä työnsä hyvin. Luovutti ”sädekehänsä” toisille ja asettui tasa-arvoiseen asemaan muiden työntekijöiden kanssa. Arjen tasapainon myötä hän ei enää joutunut käyttämään negatiivisten tunteiden käsittelyyn haitallisia tapoja kuten tunnesyömistä. Jaksamisensa parannuttua, hänellä oli enemmän energiaa laittaa työpäivän jälkeen terveellistä ruokaa ja lähteä vaikka mökille marjametsälle liikkumaan. Annelin ylipaino alkoi vuoden aikana laskea. Hän alkoi saada myös liikkumisen ilon takaisin ylipainon vähenemisen myötä.

Annelin tarinassa, kuten muidenkin blogisarjan tarinoissa, muutos alkaa tunnistamisesta. Vasta tunnistamisen jälkeen saamme mahdollisuuksia muuttua. Joudumme ehkä tarkastelemaan elämäämme jonkun toisen ihmisen näkökulmasta ja katselemaan omaa elämäämme toisen perspektiivistä, ennen kuin ymmärrämme sen, missä nyt seisomme. Ymmärrämme ehkä toisen näkökulmaan asetuttuamme vasta, mikä on pielessä ja miltä toisesta ihmisestä tuntuu.

Anneli ymmärsi ajan saatossa, miten hänen poikansa oli kärsinyt hänen viedessään tältä ”arjen sankaruuden” ja antaessaan puheidensa kautta myös muille ihmisille väärän käsityksen siitä, ettei hänen poikansa perhe selviäisi ilman hänen apuaan. Annelin auttamisen motiivina oli siis oman itsetunnon pönkittäminen, vaikka hän ei aluksi itse sitä tunnistanut. Nyt Anneli osaa olla oikealla tavalla avuksi ja on ihana, läsnä oleva isoäiti lastenlapsilleen. Ei kiirehdi imuroimaan ja suorittamaan arkea poikansa kotona.